Hankala vanhus

Käsikädessä 2/2011

Kaikki vanhukset eivät ole helppoja autettavia

 

Teksti ja kuva: Anitta Oertel

Moni keski-ikäinen on helisemässä äitinsä tai isänsä kanssa. Vanhemmat ovat ikääntyneet ja tarvitsevat apua enemmän kuin ennen. Miten kohdata uusi tilanne, kun vanhuksen kanssa ei ole helppoa tulla toimeen?

Jotkut vanhukset voivat olla hankalia. Kaikki eivät ikäänny säyseästi ja huomiota herättämättömästi. Persoonallisuuttaan ei voi muuttaa sormia napsauttamalla, kun tietty ikä saavutetaan.  Mielikuva viisaasta ja levollisesta mummosta ja papasta voi olla harhaanjohtava. Jos äiti on ollut hankala nuoruudessaan ja aikuisena, on hän sitä todennäköisesti myös vanhuksena. Mummit ja ukit eivät ole aina kilttejä eivätkä sopeutuvaisia.

Vanhuspsykiatriaan erikoistunut psykiatri Pirjo Juhela kertoo tavanneensa työssään vanhuksia, joiden ongelmat liittyvät usein vahvasti heidän persoonallisuuteensa.

- Heidän sisäisen ja ulkoisen käyttäytymisen malli on joustamaton, minkä vuoksi he ajautuvat jatkuviin konflikteihin sekä läheisissä ihmissuhteissaan että heitä hoitavien tahojen kanssa.

Tällaisista ikäihmisistä kuulee puhuttavan, että he ovat hankalia tai aivan mahdottomia. Keski-iän voimissaan ollessaan hankaluus on voinut väistyä, mutta palautunut jälleen, kun he ovat joutuneet uuteen elämäntilanteeseen puolison kuoltua tai sairauden ja heikkenemisen myötä. Myös ikääntymisen myötä lisääntynyt turvattomuuden tunne herkistää kärttyisäksi, katkeraksi ja pelokkaaksi.

Näkymättömät kumilangat

Pirjo Jouhela kirjoittaa kirjassaan Missä on isäsi, kuinka voi äitisi? kiintymissuhteen merkityksestä vanhuksen käyttäytymisessä ja toisaalta myös hoivassa.

Hän viittaa kirjassaan lastenpsykiatri John Bowlbyn käsitykseen siitä, että varhaislapsuuden turvallisuuden kokemuksella on merkitystä koko elämänkaaren läpi.

- Kokemukset määrittävät ne toimintamallit, miten toimimme uhkaavissa ja turvattomissa tilanteissa ja minkälaisiksi ihmissuhteemme muodostuvat.

Bowlbyn kiintymysteorian mukaan varhaislapsuuden kokemukset määrittävät myös sen, luotammeko siihen, että saamme apua. Pirjo Juhela painottaa, että läheisten ihmissuhteiden merkitys säilyy koko elämän. Hän vertaa niitä näkymättömiin kumilankoihin, jotka aina tilanteen mukaan joustavat ja tarvittaessa kriisitilanteissa kiristyvät, tuoden läheiset yhteen.

- Luulen, että tunnistamme omat kuminauhamme sisimmässämme, kipuineen, solmuineen, kaikkineen. Tunnistamme suhteemme vanhempiimme lapsina, aikuisina ja sitten vanhempiemme vanhetessa.

Milloin ikäihminen sitten tarvitsee apua?

Voiko rooleja niin vain vaihtaa?

Juhela on huomannut, että vanhus voi liittää auttamiseen tunteen itsensä alistamisesta ja väheksynnästä. Tämä puolestaan saattaa herättää hänessä häpeää ja jopa raivoa. Avuttomuus ja turvattomuus puhkaisevat hankalan vaiheen esiin. Hankala ihminen saattaa herättää lähimmäisissään vastareaktion, halun ”jättää tuon vanhan, kärttyisen ukon”.  Vanhus taas tuntee pelkoa siitä, että hänet hylätään.

Jos välit aikuisten lasten ja ikääntyvien vanhempien välillä ovat olleet kutakuinkin turvalliset, on Juhelan mukaan melko helppo asettua uusiin rooleihin ja aikuiset lapset voivat tuntea auttamisenhalua ja empatiaa vanhempiaan kohtaan. Aina ei kuitenkaan niin ole, varsinkin, jos kysymyksessä on hankala vanhus, ja turvallinen kiintymyssuhde puuttuu.

Lapset voivat tuntea neuvottomuutta, jos oma äiti tai isä ei otakaan heiltä apua vastaan. He tuntevat olevansa kelpaamattomia huolehtimaan.  Lapset ovat myös tottuneet siihen, että vanhempi on oikeassa ja häntä pitää kunnioittaa. Vanhetessaan äiti ja isä kuitenkin saattavatkin tarvita rajojen asettamista, kun eivät enää selviä arjenhaasteista. Tällöin omaisilla pitäisi riittää uskallusta laittaa turvallisia rajoja, uskallusta ottaa vastuuta, tarjota huolenpitoa.

Kyllin hyvä vanhuus

Oman tilanteen hallinta, tunne siitä, että on oman elämänsä herra, pitää elämän kipinää yllä. Varsinkin toipilasvanhukselle ovat rutiinit kuten syöminen, tarpeilla käyminen, liikkuminen ja kommunikointi tärkeitä voimaantumisen lähteitä. Pirjo Juhela pohtii käsitettä kyllin hyvä vanhuus. Hän kertoo nähneensä vanhuksia, joiden vanheneminen on tuntunut kyllin hyvältä, mutta myös vanhuksia, joiden kohdalla toivoisi, että voisi auttaa heitä löytämään omat vaistonvaraiset ja kyllin hyvät ratkaisut. Kyllin hyvä ei tarkoita Juhelalle täydellistä vanhuutta.

- Yksi sana tulee mieleeni kyllin hyvästä vanhenemisesta, ja se on uteliaisuus. Kyllin hyvään vanhuuteen on hyvä lähteä valmistautumaan jo varsin nuorena. Yksi tapa voisi olla uteliaisuus vanhuuteen – jo nuorena.

Oikeus omannäköiseen elämään - "hankalallekin" vanhukselle

Jokaisella vanhuksella on omanlaisensa elämä takanaan, ja jokaisella pitäisi olla siihen oikeus myös nyt ja huomennakin.

Laitokseen tuleva vanhus joutuu muuttamaan toimintatapaansa laitoksen tapojen ja rytmin mukaiseksi. Jos hän on niin sanottu hankala, itsekeskeinen ja kiukutteleva vanhus, jolta puuttuu kyky joustaa, voi tilanne kärjistyä kaikille osapuolille pahaksi.

Omaiset ja hoitohenkilökunta voivat yrittää helpottaa tukalaa tilannetta kunnioittamalla jokaisen ihmisen omannäköistä elämää, joka ilmenee arkipäiväisissä tavoissa toimia, tavasta pukeutua, liikkua ja laittautua. Jos mies on tottunut pukeutumaan lounaalle pukuun, hänestä voi tuntua epämiellyttävältä pitää yllään hygieniahaalaria, tai jos nainen on koko ikänsä kampauttanut hiuksensa päivittäin, häntä saattaa kauhistuttaa pesemätön ja roikkuva tukka.

Kun vanhuksen liikuntakyky on rajoittunut, voi toisista ihmisistä riippuvaisuus aiheuttaa aggressioita ja kärttyisyyttä, varsinkin jos hänen ei anneta käyttää omaa kehoaan eikä hän siten ymmärrä mitä hänelle tapahtuu. Usein tällaiselle ”protestoivalle” vanhukselle annetaan rauhoittavia lääkkeitä, vaikka hän vain yrittää ilmaista tahtonsa käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Kinestetiikasta voi olla apua

Erikoissairaanhoitaja, TtT Virpi Hantikainen St. Gallenin ammattikorkeakoulusta Sveitsistä tutkii kinestetiikkaan perustuvaa vanhusten hoitoa. Hän on myös Suomen Kinestetiikka yhdistyksen puheenjohtaja ja kouluttaja. Hänen mukaansa aggressiivisuutta ja hoidon vastustamista aiheuttaa muun muassa se, että vanhuksen ei anneta toimia oman liikkumismallinsa mukaan, vaan hoitaja määrää miten noustaan ylös ja miten käännytään vuoteessa, tai vanhukselle ei anneta tarpeeksi aikaa, kun asioiden pitää tapahtua nopeasti.

- Ihminen menettää oman kehonsa hahmottamisen ja hallinnan, jos kaikki tehdään hänen puolestaan, sanoo Hantikainen.

Hantikainen on vakuuttunut, että moniin asioihin voi vaikuttaa, jos ammatti-ihmiset osaisivat tai heillä olisi mahdollisuus toimia oikein ja vanhusta kunnioittavalla tavalla. Usein hoitajilla ei ole yhteistä toimintamallia, vaan jokainen toimii vanhuksen kanssa oman tapansa ja tottumuksensa mukaan. Hantikaisen mielestä tärkeä kysymys on, kuinka paljon vanhuksen aggressiivisuus tai hoidon vastustaminen ovat riippuvaisia tavasta, jolla häntä avustetaan, ja kuinka paljon itse sairaudesta tai vammasta.

Hän on huomioinut, että vanhusta saatetaan repiä kovakouraisesti vaatteista, häntä kosketaan vääriin kohtiin, roikotetaan kainaloista, tartutaan kehon herkkiin kohtiin, puhutaan kovalla äänellä käskevästi tai koskettaminen rajoittuu vain pyllyn pesuihin ja vaipan vaihtoon.

- Avustamisen aikana hoitaja saattaa käyttää paljon voimaa ja puristaa käsillään. Se tuntuu epämukavalta ja aiheuttaa luonnollisestikin ärtymystä.  Toisaalta vanhukselta otetaan kädet pois eikä hän saa tukeutua jaloilleen, koska hoitajat nostavat kehon painon ilmaan.

Hantikainen toteaa, että Lääninhallitusten vuonna 2009 tehtyjen selvitysten mukaan vanhuksia sidotaan peteihin, heitä teljetään lukkojen taakse, he eivät pääse vessaan, he kärsivät riittävän ravinnon puutteesta tai he kaatuilevat ja saavat paikoin jopa liikaa lääkkeitä.

- Kinestetiikassa puolestaan vanhuksen ja liikuntarajoitteisen omia toimintoja tuetaan.  Siinä keskeistä on kommunikointi liikkeen ja koskettamisen avulla. Sana kinestetiikka muodostuu sanoista kinesis eli liike ja aesthesis eli aistimus, selvittää Hantikainen. Suomessa kinestetiikan koulutusta on järjestetty vuodesta 1997.

Kinestetiikan tuottaman tiedon tavoitteena on tukea ihmisen perustoimintojen suorittamista siten, että tämä kokee toimintansa mielekkäänä ja kykenee osallistumaan aktiivisesti elämäänsä huolimatta sairaudesta tai vammasta.

Lähteet: Pirjo Juhela: Missä on isäsi, kuinka voi äitisi? (Kirjapaja 2006), www.kinestetiikka.fi

 

Anitta Oertel

Anitta Oertel

Yhteystiedot

Anitta Oertel
040 7617 388
Lähetä sähköpostia
Lähetä viesti