Tuska ja kiukku lapuille – rajut tunteet runoiksi

Tunne & Mieli 6/2015

Teksti ja kuvat: Anitta Oertel

Eero Komu (s. 1950) tuli kolme vuotta sitten syksyllä elämänsä vaikeimpaan tienhaaraan. Ensimmäisenä eläkepäivänään Eero sai tietää tuomiosta: hänen vaimollaan Anjalla oli munasarjasyöpä eikä mitään ollut tehtävissä. Eero ja Anja olivat aina tehneet paljon työtä ja ajatelleet että: ”Sitten kun olemme eläkkeellä”. Ajatus yhteisistä vapaista eläkepäivistä vaihtui epätoivoon, tuskaan, katkeruuteen ja kiukkuun. Nämä tunteet synnyttivät lokakuussa julkaistun runokirjan Kätken kätesi käsiini. Se on miehen ääni. Se on tarina selviytymisestä ja – tarina rakkaudesta.

Haalaripukuinen Eero on minua vastassa, kun kaarran autolla pihaan. Vanhat pihakivet ja kukkapenkki tervehtivät tulijaa ensimmäiseksi. Ennen haastatteluhetkeä saan katsastaa laajan pihapiirin marjapensaineen ja pihlajineen, 145-vuotiaan harmaan riihen ja punaisen viljahinkalon, jossa syksyn viljat lepäävät. Koivikon takana siintävät kynnetyt pellot ja metsänlaita.

Eero tarttuu haravaan ja haravoi pudonneita lehtiä pois kukkapenkistä. Saan kuulla, että kivet ovat olleet näillä sijoilla yli 400 vuotta, ja että kukkapenkki oli Anjan silmäterä.

-        Niitä kiviä Anja aina pyöritteli, ja oli iloinen, kun sai asetettua ne kauniisti. ”Nyt ne alkavat olla kohdillaan”, hän sanoi, ”nuo kukat ja kivikasat”. Minua huono omatunto vielä vaivaa, kun muutaman kerran hermostuinkin ja sanoin, että viisisataa vuotta on noita kiviä pyöritelty pientareille ja nyt niitä piti raahata takaisin jalkoihin, Eero harmittelee.

Oma metsä ja omat pellot ympäröivät eläkkeellä olevan maanviljelijän, kirjailija Eero Komun taloa, ovat siitä kävelymatkan päässä. Keittiön ikkunoista avautuu kaunis näkymä. Eero syntyi näihin Pohjois-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan rajamailla oleviin maalaismaisemiin 65 vuotta sitten, meni 19-vuotiaana ”pentuna”, kuten hän itse itseään kuvailee, naimisiin Anjansa kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa. Komut rakensivat talon Eeron synnyinkodin naapuriin oltuaan naimisissa kahdeksan vuotta. Samat tienoot ovat olleet suvun hallussa verotietojen mukaan ainakin 1602 vuodesta asti.

Eeron ja Anjan maanpäällistä yhteiseloa ehti kestää 44 vuotta. Päivääkään Eero ei ole katunut nuorena solmittua avioliittoaan, ja edelleen hän pitää vasemman käden nimettömässään vihkisormusta.

-        Tunnen olevani vieläkin naimisissa Anjan kanssa. Kun on ollut niin pitkään yhdessä, hioutuu yhteen. Olen kuin vammainen, kun Anja kuoli, kuin käsi tai jalka puuttuisi.

Lääkäreiden puhumattomuus ahdisti

Eero palaa muistoissaan elokuuhun kolme vuotta sitten, kun Anja-vaimon oireet alkoivat. Vessasta tultuaan vaimo valitteli kipua alavatsassa. Hän hakeutui heti lääkäriin, ensin terveyskeskukseen, sitten yksityislääkärille.

-        Siitä päivästä, kun tutkimukset alkoivat, meni kaikki niin pieleen kuin vain pieleen voi mennä, Eero Komu kertoo.

Useista tutkimuksista huolimatta lääkärit eivät osanneet paikantaa sairautta vaan epäilivät vatsasyöpää ja umpisuolta, vaikka Anjalta oli poistettu umpisuoli jo 17-vuotiaana. Anja kävi läpi ultraääni- ja magneettikuvaukset ja vatsaontelon tähystyksen. Lopulta kun kasvain löydettiin, se oli 13,5 senttimetrin kokoinen. Mitään ei voinut enää tehdä. Kaiken lisäksi Anjalle tuli vettä toiseen keuhkoon, ja kun sitä poistettiin, keuhko puhkesi. Kivut olivat valtavat.

Eero Komu on vihainen siitä, että lääkärit eivät ottaneet ajoissa tutkittavakseen oikeaa paikkaa, siitä mistä kipu alkoi, vaikka Anja itse epäili oireiden johtuvan munasarjoista. Pahinta oli, että lääkärit eivät puhuneet, eivät kertoneet mikä oli tilanne. Se ahdisti heitä molempia. Eerosta tuntui, että heitä käsiteltiin sairaalassa kuin lihaa lihatiskillä.

Oulun yliopistolliseen sairaalaan on Komujen kotoa matkaa yhteen suuntaan 180 kilometriä. Eero kertoo, että Oulun reissut olivat todella rankkoja. Pitkän edestakaisen matkan rasitus ja loputtomilta tuntuvat odotusajat uuvuttivat entisestään.

-        Olimme kuin kuolemaantuomittuja, kun kävelimme pitkin pitkää pimeää käytävää syöpäosastolle. Anja käveli aluksi reippaana, loppuaikoina vein häntä pyörätuolilla.

Vilkkaasti liikennöity nelostie oli talvella pimeä ja vaarallinen. Sattui vähällä piti -tilanne, kun ohittava auto hipaisi heidän autoaan. Kolari oli lähellä. Silloin heillä kävi jo mielessä kuoleman vapauttava mahdollisuus.

-        Joskus tutkimuksiin mentiin peräkkäisinä päivinä eikä Anjaa otettu osastolle pyynnöistämme huolimatta. Tuntui, että ei edes tutkittu kunnolla. Meinasi mennä hermot, mutta emme osanneet siinä tilanteessa vaatia enempää. Olimme monta kertaa vain ihan poikki.

Rintaa vasten

Eero kertoo, että he elivät Anjan kuolemaa edeltäneet puoli vuotta kuin pimeässä usvassa. Vain pakolliset arkikuviot tuli tehtyä.

-        Huonosti nukuttiin, mentiin vain päivästä päivään. En muistanut kaikkia asioita. Siitä minulle kertoi eräs lääkäriystävämme. Olin minä ihmeissäni. Hän tiesi enemmän kuin minä. Ätän kanssa olivat puhelleet, Eero ihmettelee.

Anja kuoli runsaan puolen vuoden päästä syöpädiagnoosista Eeron käsivarsille kuiskaten: ”Rintaa vasten”, kuten hän niin usein oli kuiskannut.

-        Puristimme toisiamme viimeisen kerran. Anja kuoli rintaani vasten, käsivarsilleni. Siitä laskin hänet vuoteelle. Se oli kaunis lähtö.

Vaimonsa kuolemaa seuranneen vuorokauden Eero nukkui läpeensä. Hän ei halunnut omaisten eikä tuttujen tulevan tämän kuoleman jälkeisinä lähiviikkoina kylään suruvalitteluja toivottamaan. Hän toteaa olleensa niin sekaisin, että olisi vain suututtanut ihmiset.

-        En olisi jaksanut selitellä ja pyöritellä samoja asioita, hän sanoo.

Metsästä rauhaa

Eero halusi olla yksin tunteittensa kanssa. Pienestä pojasta asti metsätöissä kulkeneen miehen keho vaati raskasta ruumiillista työtä, ja hän koki luonnon äänten rauhoittavan mieltä. Kaikki kovat äänet ärsyttivät häntä: radio, televisio, ovikello.

-        Metsä oli auttajani pahimpaan aikaan. Tein polttopuita ja raivasin taimikoita väsyksiin asti ja istuin välillä kannon päässä ja mietin tätä elämää. Harmaaniskainen orava tuli siihen ihan lähelle alaoksille monena päivänä. Näytti ihmettelevän, että mitä ukko! Kysyin siltä, että mitä mies? Pyöräytteli päätään ja siksutti niin kuin orava tekee, kun se puhuu.

Rikke-koira oli joskus Eeron kanssa metsässä, istui Eeron eteen ja katsoi silmiin kuin kysyen, että mitä isäntä miettii.

-        Sanoin Rikelle, että: ”Ätää ei enää ole. Kukahan meistä nyt huolen pitää? Me ollaan nyt Riken kanssa ihan hulhavan jälillä”. Koira huokaisi ja katsoi sivuun. Sekin yritti miettiä, että mihinkähän se Ätä meni.

Tunteet on elettävä

Vähitellen tuska ja epätoivo muuttuivat kiukuksi. Kiukku tallentui lapuille ja lapuista syntyi runokirja Kätken kätesi käsiini. Runokirja on Eero Komun kuudes kirja ja se julkaistiin lokakuussa, kun Anjan kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta.

-        Kirjoitin jo Anjan sairauden aikana tunteitani ylös pienille lappusille. Niitä oli ainakin 150. Lehtiö ja kynä olivat taskussa metsässä ja peltotöissä. Välillä tuli sellaista tekstiä, että ihan hirvittää. Se oli hirveä tunteiden paine, tuntui, että räjähdän. Tuntui, että jos Jumala olisi nyt tuossa, minä tarttuisin rinnuksiin, vaikka henki menisi, Eero Komu kertoo kirjoittamisprosessin ajan kokemuksistaan.

Moni kehotti häntä pyytämään lääkäriltä rauhoittavia, mutta hän ei pyytänyt. Tunteet purkautuivat voimakkaina, mutta hän luotti itseensä, omaan sisäiseen ääneensä ja selviytymiseensä. Hän kertoo halunneensa kohdata vaimonsa kuoleman täydessä tolkussa. Eero miettii nyt jälkeenpäin, että oli hyvä päästää tunteet ulos kiukkuna ja sitä kautta paperille.

-        Tunteet on elettävä läpi.

Kätken kätesi käsiini

Kätken kätesi käsiini -runokirja kertoo tuskasta, huudosta, vihasta, toivosta, epätoivosta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Kirja on jatkoa Komun viime vuonna kirjoittamalle muistokirjalle, Näin rakkaani kertoi, joka on kirja Anjasta, Ätästä eli äidistä, lapsille. Runokirja puolestaan kertoo mitä sitten tapahtui.

-        Jos minulta otettaisiin nämä kaikki runot pois ja ne pitäisi kirjoittaa uudestaan, en löytäisi enää sitä tunnetta, tuskaa, kauhua ja epätietoisuutta.

Eero Komu toteaa, että kaiken sen huudon ja riehumisen ja tappelun keskelläkin hän tunsi, että joku pitelee siitä huolimatta kiinni.

-        Olin kuin pahin murrosikäinen kakara. Suustani tuli – ja kynästä – semmoista tekstiä, että vain isä ja äiti ja Jumala jaksavat sitä kuunnella – ja se joka rakastaa. Huomasin olevani samassa veneessä Jobin, profeettojen ja Psalmin kirjoittajien kanssa.

Tämä kaikki, maisemat, koti, tunteet ja pitkä taival ja arki yhdessä Anjan kanssa on kirjoitettu runoihin. Ne on revitty miehen sydämestä. Sydän on vielä auki, mutta levollisuus ja hyväksyminen ovat tulleet monen mutkan kautta epätoivon ja tuskan tilalle. Kysymykset on kysytty, ja vaikka niihin ei löytynyt vastausta, jotain Eero Komu kertoo tällä tuskan tiellä oivaltaneensa.

Anitta Oertel

Anitta Oertel

Yhteystiedot

Anitta Oertel
040 7617 388
Lähetä sähköpostia
Lähetä viesti